Kartanon musta salaisuus osa 2

Kartanon musta salaisuus                  osa 2 (päätös)

Lähestyin suurta vanhaa kartanoa varmoin askelin. Sydämeni hakkasi rinnassa tiuhaa tahtia ja hengitykseni tiheni entiseltään  jokaisella askeleella. Olin puolessavälissä kartanon polkua, kun kartanon raskas pääovi lennähti julmetulla narahduksella auki. Olin valmistautunut tuohon, enkä säikähtänyt sitä. Näin hetkellisesti pitkällä kartanon käytävällä pitkän ja tumman hahmon. Hahmo muistutti tunnetusta pelistä olevaa Slendermania. Katsoin hahmoa "suoraan silmiin" ja lähestyin ovea. Juuri ottaessa askeletta, hahmon käsi, tai pikemminkin jokin lonkero kietoutui oikean nilkkani ympäri ja nykäisi minut selälleni. Säikähdin ja huusin niin paljon kun kurkusta lähti, olento vain veti minut kovalla vauhdilla kartanon sisään ja ovi paiskautui kiinni perässäni jymähtäen.
   Kiljahdin ja pomppasin istuma-asentoon sängylleni kesken yön. Sydämeni hakkasi ja haukoin henkeäni kuin olisin juossut maratonin. Katsoin hädissäni ympärilleni ja tajusin kaiken olleen vain unta. Isäni juoksi huoneeseeni unenpöpperössä ja samalla hädissään. "Mikä hätänä? Onko kaikki hyvin?" isä kysyi hengästyneenä. "Juu on, sori... Näin vain painajaisia..." sopersin hieman nolostuneena. "Taasko? Siitä samasta kartanostako? Sinun kannattaa mennä puhumaan jollekkin psykiaattarille tai jollekkin muulle... Tämä menee ihan oudoksi!" isä sanoi hieman ärtyneenä ja lähti huoneestani sulkien oven hiljaa perässään. Tosiaan, tämä oli jo kolmas yö kartanotapauksen jälkeen kun näin siitä hökkelistä painajaista... Viimeyönä heräsin siihen kun tunsin jonkun katselevan minua sänkyni päädyssä ja kuulin askelia viereltäni ja inhottavaa kosteaa hengitystä niskassani.... Ahistavaa! Olen käyttäytyny monien mielestä oudosti, se historian koekkin meni ihan penkin alle... Nojauduin hiljaa takaisin makuulleen ja vedin peiton tiukasti päälleni. Puristin silmäni kiinni ja halusin palata unten maille nopeasti...
   Auringon säteet häikäisivät suoraan kasvoilleni ja lämmitti mukavasti. Heräsin todella väsyneenä ja nousin hieman vihaisena ylös. Kävelin ikkunalle katsomaan millainen ilma siellä oli. Kevään linnut sirkuttivat jo laulujaan, kukkaset kukkivat ja puissa oli jo hiirenkorvia. Pian olisi taas kesä ja saisin rentoutua ja unohtaa koulun ärsyttävät opinnot ja ihmiset. Onneksi nyt oli viikonloppu, eikä tarvinnut kiirehtiä yhtään minnekkään! Paitsi voisin käydä katsomassa kartanoa... Aivan kuin se kutsuisi minua... Vaihdoin mustat lökärit jalkaan ja mustan tiukan topin ylleni ja vilaisin itseäni nopeasti peilistä. Vihasin kroppaani ylikaiken... Mutta en jaksanut enää välittää siitä.  Peitin mustia silmänalusiani vähän meikkivoiteella ja puuterilla ja lähdin huoneestani. Menin keittiöön ja huikkasin sanomalehteä lukevalle isälleni huomenet. Kaivelin kaapista masennuslääkkeeni ja join ne veden kanssa alas. Isäni pyysi minut pöydän ääreen istumaan. "Sinä et saa enään mennä sinne kartanolle, onko selvä? Se ei ole leikkipaikka" isäni aloitti. "No kamoon miksen saa mennä leikkimään nukeillani enää sinne? Hölmö, en minä siellä leiki... Se on kiinnostava paikka ja olen varma että siihen liittyy jokin salaisuus..." selitin isälleni. "Niin liittyy, ja se ei ole leikin asia! Nina-kulta, usko minua..." isäni yritti muuttaa mieltäni toivottomana. "No voisitko edes kertoa sen 'salaisuuden'?" yritin udella. "No okei! Kartano oli joskus kauan sitten kuulemma ihan hieno ja siellä oli hotellitoimintaa. Mutta sitten siellä sanottiin kummittelevan ja yksi toisensa jälkeen asukkaista katosi tai löydettiin kuolleena, etenkin yläkerran asukkaat. Sitä ei tiedetä, oliko siellä ihan suunniteltu murhaaja, vai mikä niitä oikeasti tappoi" isä kertoi hieman hiljaisella äänellä, aivan kuin ympärillämme olisi ollut enemmänkin ihmisiä. Katsoin isääni hetken hiljaa ja naurahdin. Olin tehnyt leivän itselleni sillä aikaa kun isä tarinoi ja haukkasin siitä ison palasen. Vakuutin isälleni etten uskalla enää mennä sinne ja tarina oli pelottava. Valehtelin.

  Olin ladannut kännykkäni akun täyteen jo valmiiksi ja hiippailin hiljaa ovelle, mutta isäni huomasi minut. "Heeeei missä miun lenkkarit on? Ne toimis paremmin lenkillä ku noi tennarit... Aattelin heittää tuon pururadan läpi reippaan lenkin!" huikkasin isälleni ja sain tämän uskoutuneeksi että menisin läheiselle pururadalle lenkkeilemään, vaikka suunta oli ihan toinen. Isäni toi minulle varastosta vanhat mustat lenkkarini, kiitin häntä ja aloin sitoa nauhoja. Vedin pitkät hiukseni vielä napakalle ponnarille, näin näytin juuri siltä että menisin juoksemaan. Moikkasin vielä isälleni ovelta ja menin ulos kuistille. Katsoin kaupunkia, jokapaikassa kuhisi ihmisiä kuin muurahaisia. Toripäivät. Katsoin kohti metsää ja lähdin reippaasti ja päättäväisesti kävelemään kartanon suuntaan...
   Metsä huokui pelottavammin kuin aikasemmin, aivan kuin se kuiskaisi jotain tai varottaisi minua... Saavuin siihen tienristeykseen, joka menisi kartanolle. Pysähdyin hetkeksi ja vedin syvään henkeä. Linnutkaan eivät laulaneet, vain tuuli kuiskaili. Käveleskelin varovaisin askelein kartanon suuntaan ja huomasin tien reunassa olevassa suuressa kelossa paperilapun. Kiinnostukseni heräsi ja menin katsomaan lappua. Siinä oli paljon repeämiä ja sotkuja ja aivan kuin verellä olisi kirjoitettu viesti "GO AWAY". Varoittiko se minua? käänsin paperin ja siinä oli mustalla valuvalla maalilla painettu kädentapainen jälki ja siihen oli kirjoitettu myös "I SEE YOU". Ahdistuin hieman ja katsoin hätäisesti ympärilleni. Tunsin jonkun katsovan minua mutten itse nähnyt ketään. Minua alkoi pelottaa ja sydämeni pamppaili rinnassani hullunlailla. En kestänyt kiusausta ja jatkoin matkaa päättäväisesti. Olin perinyt päättäväisyyteni rakkaalta äidiltäni. Hän tiesi aina mitä tekee. Olisipa hän vielä täällä... Kuivasin nopeasti poskelle salaa vierähtäneen kyyneleen ja säikähdin takaani kuulunutta hiekan ylimääräistä rahinaa. Käännyin nopeasti ympäri ja näin kuinka musta paksu savuntapainen suuri hahmo lähestyi minua niin nopeasti etten ehtinyt kuin kiljaista. Hahmo kiisi minua päin ja kompastuin takanani olevaan kiveen. Pyllähdin persauksilleni ja näin kuinka hahmo hajosi ilmaan. Sydämeni hakkasi kovempaa ja itku kuristi kurkkuani. Meno senkun villiintyy...
  En antanut pelolle periksi, nousin varovasti ylös ja katsoin ympärilleni. Näin jo viimeisen mutkan, joka viel kartanolle. Lähestyin sitä varovaisin askelein ja näin kyltissä toisen paperilappusen. Menin sen luokse ja repäisin paperin irti kyltistä. Paperiin oli taas verellä kirjoitettu viesti "DEATH". Kuolema? Katsoin varovasti kohti kartanoa ja nielaisin vaikesti. Kylmä hiki valui pitkin selkääni. Voisin vielä kääntyä... En pystynyt kääntymään, kartano suorastaan veti minua puoleensa, joten jatkoin silti matkaa. Olin jo kartanon aidan portilla, en edes tajunnut että olin kävellyt jo sinne asti. Näin ikkunalla liikettä ja säpsähdin, en ehtinyt nähdä mikä se oli. Kosketin porttia ja olin juuri nykäisemässä, kun kuulin örinää muistuttavan äänen kovaa takanani ja käännyin. Ehdin huomata edessäni suuren mustan hahmon, saman kuin siinä unessa ja tunsin todella kovan iskun päässäni. Silmissäni pimeni. 

  Tunsin olevani jossain kosteassa ja kylmässä paikassa. Jalkani oli sidottu tiukasti kiinni ketjuilla, samoin käteni. Ne olivat niin napakasti etten päässyt niistä irti. Käsiäni koski ja tunsin päässäni julmettua kipua ja veri valui otsaltani poskille. Missä hitossa olin? Olinko kartanossa? Paikka vaikutti joltain ikivanhalta homeiselta kellarilta. Suuni oli tukittu jollain rätin tapaisella ja se sattui poskiini. Rimpuilin minkä pystyin, turhaan. Yritin huutaa, sain aikaiseksi vain jotain ihme mölinää. Istuin vanhalla puisella penkillä, kädet selkäni takana. Kyyneleet sumensivat silmäni ja alkoivat virrata vimmatusti pitkin kasvojani tuhrien veren sekaansa. Minua ei ollut ikinä pelottanut näin paljoa. Nyyhkytin  hysteerisesti ja yritin potkia ketjuja pois jaloistani. Toppiani oli revitty rinnalta ja rinnallani oli noin kymmenen sentin pituinen tikattu haava, johon sattui kamalasti. housuillani oli mustaa maalinkaltaista mönjää, myös lattialla ja seinillä... Hiljenin äkisti kuulessani korskahduksia kauempaa takanani. En uskaltanut katsoa... Kuulin raskaita askeleita ja ketjujen kilinää, aivan kuin se olisi raahannut kahleita perässään. Kuulin kännykkäni soivan läheisellä vanhalla puupöydällä. Sen värinähälytys sai pölyn leijailemaan pois pöydältä. Se oli varmasti isäni. Puhelin lakkasi soimasta ja tunsin jonkun olevan selkäni takana. Kostea lämmin hengitys korskui niskalleni... Tämä jokin raahautui eteeni katsomaan minua. Minä puristin silmiäni kiinni kun tunsin sen hengitysen kasvoillani, en halunnut katsoa sitä.
   Tunsin kuinka rinnuksilleni ja vaatteilleni putosi jotain märkää, raskasta ja kylmää. Se sai minulle kylmät väristykset kapuamaan pitkin selkääni. Kun olento meni hieman kauemmas kasvoiltani, raotin silmiäni ihan vähän. Näky sai minut kiljaisemaan ja haukkomana henkeäni. Sydämeni hakkasi niin kovaa, että uskoin sen pakenevan kohta kehostani ja juoksevan karkuun.  Edessäni oli kyyryäsennossa julmetun pitkä ja laiha musta outo olento, sen selästä ja harteilta lähti tuhansia teräviä piikkejä ja sillä ei ollut kasvoja. Silmien tilalla oli vain syvät reiät, joista valui paksua tahmeaa mustaa mönjää jokapaikkaan. En uskaltanut liikahtaakkaan. Olennon lantiolla roikkui kietoutunut ketju, samoin jaloissa. Olento kohotti hiljaa kättään ja paljasti suuren ja terävän puukon. Olento piti puukkoa tiukasti kädessään, tämän pitkät veitsienkaltaiset kynnet valuivat verta. Kyyneleet valuivat silmistäni kuin koskenlasku. Tämäkö oli loppuni? Olento toi puukoa lähelle silmäkulmaani ja painoi sitä ihooni kovaa ja viilsi pikkuhiljaa haavaa siihen. Kipu valtasi kehoni ja aloin räpiköidä ja kiljua minkä pystyin...
   Puhelimeni huuti taustalla yhtä kovaa, en päässyt pakoon olennon viiltävää puukkoa. Kaivaisiko tämä minultakin silmät pois? Huusin minkä tukitun suuni läpi pystyin ja yhtäkkiä kylmän huoneen ovi paiskautui auki. "Päästä irti tytöstäni!" huusi isäni ovelta kovalla ja varmalla äänellä. Olento lähti isääni kohti kiitävää vauhtia ja kuulin kolme kovaa aseen laukausta. Suljin silmäni ja tunsin kuinka jotain roiskahti päälleni. Sitten oli hetken hiljaista. Uskalsin katsoa mitä tapahtui. Isäni seisoi ovella kaksinkäsin haulikkoa pidellen ja henkeä haukkoen. Olento makasi elottomannäköisenä lattialla. Ynisin isälleni itkien ja tämä juoksi hädissään irroittamaan rättiä suustani. "Luojan kiitos isä!!!" huusin itkien ja isäni halasi minua pitkään. "Onneksi ehdin ajoissa..." isäni huokaisi ääni väristen. Isän irroittaessa ketjunsolmuja, anelin anteeksi pyyntöjä kun en ollu totellut häntä. "Jutellaan tästä myöhemmin, olet silti vielä hengissä" isäni sanoi ja pääsin irti tuolista. Veren kierto palautui jalkoihini ja käsiini, olin kalpea verenvuodosta. Hain nopeasti kännykkäni ja kävelin isääni kietoutuneena ulos kartanon kellarihuoneesta...
  
  Kietouduin kotona lämpimään vilttiin ja join kuumaa kaakatoa. Istuimme ihan hiljaa olohuoneessa, en kehdannut sanoa mitään, samoin isäni, joka oli järkytyksestä pois tolaltaan. Pyysin isää hakemaan minulle jotain syötävää ja tämä nyökkäsi myönteisesti ja lähti keittiöön. Isäni teki reilun voileivän ja palasi takaisin. Isäni näki minut kyyrykyykyssä huoneen nurkasta. "O-onko kaikki hyvin, kulta?" hän kysyi ja lähestyi. Hän tarttui minua olkapäästä ja kun käänsin pääni, isäni huutahti ja otti askeleita taaksepäin. Silmieni tilalla oli mustat kuopat ja niistä tulvi mustaa sitkeää ja tahmeaa mönjää... "E-eivoi olla totta..." isäni sopersi ja ei ehtinyt edes huutaa kun hyökkäsin tämän päälle. Maailma pimeni ympäriltä...


~Otus