Kartanon musta salaisuus osa 1

Kartanon musta salaisuus




Sade pieksi vasten ikkunaa. Pisarat valuivat ikkunaa pitkin kuin kyyneleet poskilla. Syvää huokaisten ja käteeni nojaten käänsin katseeni takaisin koulukirjojeni pariin. Sekavat ajatukset sotkivat Suomen historian lukemista entisestään, mikään ei uponnut millään päähäni... Harmi sinänsä, huomenna olisi tästä kirjallinen koe. Kokeiden tulokset ovat nyt lukiossa minulle äärettömän tärkeät, tavotteeni olisi kai joskus päästä eläinlääkäriksi. Pyörittelin pitkiä mustia hiuksiani sormieni ympärille, välillä ne takertuivat kiinni ja menivät takkuun. Turhaantuneenna paiskasin historian kirjan kannet kiinni ja heitin sen nurkkaan muiden koulukirjojeni sekaan ja retkahdin sängylle.
  Ahdistus ja masennus puristivat kurkkuani kuin murhanhimoinen tappaja. Pahin pelkoni on aina ollut menetys... Ja sitä pelkoa en tule ikinä voittamaan. Äitini kuoli kun olin 15 vuotias, tänään kuolemasta on tasan  kaksi vuotta... Enkä vieläkään ole päässyt siitä yli. Isäni joutuu tekemään paljon töitä elättääkseen minut ja kolme vuotiaan pikkuveljeni. Asumme keskustassa pienessä kerrostaloasunnossa vuokralla, joudun huolehtimaan pikkuveljestäni Matiaksesta melkein kaiken vapaa-aikani, koska isä tekee paljon ylitöitä. Käänsin pääni yöpöydän puoleen ja näkökenttään kohdistui valokuva äidistäni ja toinen valokuva ex-poikaystävästäni... Hän petti minua kaiken sen ajan kun seurustelimme, tietämättäni yhtään mitään! Koskaan en ollut rakastanut ketään niin paljon, hän oli elämäntarkoitukseni kunnes selvisi että hän pettää... Niin ihana ja rakastava kun hän olikin... Koskaan en olisi osannut edes epäillä... Erostamme on nyt vain pari kuukautta, meinasin itsemurhaa jo kauan, ennenkuin tajusin etten voi sen paskiaisen takia itseäni tappaa. Vaikka menetys tässä on se mikä elämääni uhkaa aina entistä enemmän. Kyynel vierähti hiljaa poskelleni ja käänsin exäni kuvan poispäin. "Paska maailma" tuumasin ääneen ja nousin ylös sängystä. Kävelin ikkunalle katsomaan, kun sade hakkasi heinät pelloilta nurin. Ahdistus ajoi minut pois asunnostamme, halusin ulos hengittämään.
  Kaupunki oli kuollut. Yleensä kaduilla pörrää kamalasti autoja, säästä riippumatta, mutta nyt. Aivan hiljaista, melkein pelottavan hiljaista. Sade vain humisi. Jokaisen ikkunan verhotkin olivat kiinni vedetyt. Astuin ulos katoksesta, sade kasteli mustat vaatteeni, silmieni mustat voimakkaat rajaukset ja ripsivärit alkoivat valua pitkin poskiani maalaten mustat viirut. Moni valittaa ja väheksyy goottityyliäni, housuistani roikkuu useita ketjuja ja niissä kimaltaa niitit. Kouluni lissuja se häiritsee eniten, mutta hah! Minä en välitä! Olen aina ollut luonteeltani tempperamenttinen ja en ole välittänyt muiden mielipiteistä. Nautin siitä kun saan olla oma itseni, muut saavat vihata, nauraa ja halveksua minkä haluavat. Kävelin pitkin mustaa maantietä pitkin poispäin kaupungista kohti hiljaisia ja pimeitä metsiä. Kylmä vesi valui viiltäen pitkin kasvoja ja ihoa. Minua palelsi, mutta masokistisistä syistä halusin jatkaa matkaa. Juuri ennen metsää, vilkaisin vielä taakseni. Voin vannoa tunteneeni jonkun katselevan minua....

 Metsän pitkien puiden lehdet tiputtelivat vettä rauhallisemmin niskaani ja suhisivat hiljaa tuulenvireessä. Tie jakautui kahteen erisuuntaan ja jatkui hiekkatienä. En ollut ennen kävellyt sinne asti.. Lähdin vasemmanpuoliselle tielle ja päätin ottaa hetken juosten. Hiekan rahistessa tennarieni alla, kuulin askelia takanani. En uskaltanut kääntyä katsomaan, vaan kiihdytin vauhtiani enemmän, pian kiidin eteenpäin niin kovaa kuin kintuistani lähti. Pelko ja paniikki oli saanut adrenaliinin virtaamaan minussa ja lisäsi voimaa.  Juostuani ennätyksellisen pitkän matkan suorituksiini verrattuna pysähdyin hetkeksi hengittämään. Perhanan huonokuntoisuus... Rintaani vihloi ja sydämeni hakkasi kovempaa kuin koskaan. Vilkaisin nopeasti taakseni ja en onnekseni nähnyt ketään tai mitään. Mitään muuta kuin vierasta maisemaa, synkkää pelottavaa metsää. Näin edessäni tiekyltin, johon oli vain maalattu mustalla maalilla nuoli, joka osoitti mutkan taakse. Uteliaisuuttani kävelin rauhallisesti hapotuksesta vapisevine reisineni katsomaan mitä tämä tarkoitti. Jyrkän mutkan takaa kohosi eteeni iso, vanha ja ränsistynyt kartano, jonka katto oli melkein puoliksi romahtanut sisään. Lähestyin kartanoa varovaisesti ympärilleni katsellen. Yritin ikuistaa näkemystäni, jotta muistaisi kertoa ystävilleni. Kartanoa ympäröi vanha  rauta-aita, niinkuin elokuvissa.
  Kävelin aidan portille ja hivelin rautaista porttia käsilläni. Mielestäni se oli hyväkuntoinen ja aika hieno! Nykäisin porttia napakasti ja se aukesin hitaasti ja ikävästi naristen. Käännyin vielä katsomaan taakseni, en tiedä miksi mutta tein sen silti. Menin portista sisään kartanon puolelle ja katsoin pihaa. Piha oli muuten siisti, mutta heinä ja muu kasvusto oli vallannut sen. Köynnskasvit kiemurtelivat kartanon seinämää korkealle kohti kattoa. Vain parista ikkunasta oli hajonnut lasi. Seikkailin heinikon läpi kartanon pääovea kohti kompuroiden välillä heinien takertuessa jalkoihini. Ovi oli suuri, kaksiovinen ja siinä oli komeat kahvat ja karmit. Ai että mitne paljon pidinkään kaikesta vanhasta ja retrosta! Mitä minä teen? Tajusin vasta ovella juuri kun olin avaamassa ovea, että uteliaisuus oli voittanut pelon! Sydämeni alkoi yhtäkkiä hakata hulluna jännityksestä. Olen normaalisti aivan pelkuri.. Kovan kuoren alla on nössö... Käänsin kahvaa varovasti alaspäin ja kuulin kuinka vanha lukko rusahti. Valmistauduin nykäisemään ovea, kunnes tapahtui jotain,.. Kuului jumalaton rysähdys ja ovi lennähti auki niin kovaa että lensin nurin muutaman metrin päähän. 
   Säikähdin tätä niin paljon että kiljahdin ja lähdin juoksemaan vauhdilla kohti porttia. Kyyneleet alkoivat virtaamaan silmistäni pitkin sateen kastelemia kasvojani ja luikahdin portista ulos. Kun olin päässyt ulos aidatulta alueelta, kuulin takanani portin pamahtavan villillä äänellä kiinni. Säikähtäessäni tätäkin, kompastuin samalla kiveen ja pyllähdin turvalleni taas. Käännyin hätääntyneenä katsomaan taakseni ja ketään tai mitään ei näkynyt. "Mitä kirottua täällä tapahtuu?" sanoin ääneen ääni väristen. Tunsin vihlovaa kipua polvessani ja tunsin kuinka veri valui hulluna pitkin säärtäni housujeni alla. Housuni olivat revenneet polven kohdalta ja näin paljon verta. Halusin kotiin... Käännyin takaisin siihen suuntaan mistä olin tullutkin. Mutkassa käännyin katsomaan vielä kartanoa ja luulin nähneeni jonkun vilahtavan ikkunassa... Salaperäistä ja pelottavaa... Ajatukseni olivat nyt sekaisemmin kuin oli mahdollista, lähdin reipasta vauhtia kohti kaupunkia ontuen vasenta polveani. En heti huomannut, mutta selässäni hupparissa oli neljän kynnentapaisen raapaisujäljet. En enää nähnyt kartanoa, en tiennyt että ikkunalla minua oli tuijottanut joku, vai jokin?  Vain mustan maalinkaltainen kädenjälki jäi ikkunaan...



~Otus